Yli 8 kuukautta DNRS-menetelmän aloittamisesta

Kevätkuukaudet ovat alkamassa kun helmikuu puolessa välissä.

Kevät muistuttaa minua, etenkin tämä nyt käsillä oleva siitä, kuinka aloitin DNRS-menetelmän ja saa automaattisesti hyvälle tuulelle. En nimittäin ole vieläkään kokonaan selvillä vesillä. Mutta erinomaista minulle kuuluu, parempaa kuin koskaan uskoinkaan silloin kun tuon aivojeni joka päiväisen kuntouttamisen aloitin. Ja se oli ja on oikeasti hauskaa. Lopetin kyllä aivan liian aikaisin, vain tullakseni takaisin, koska olin aivan innoissani kun pääsin takaisin töihin. Nyt minulla on päätyö, sivutyö, urheiluharrastus, kirjoitusprojekti,  tämä blogi ja opiskeluhaaveita.. kaikki nämä ovat puhjenneet eloon tömän kahdeksan kuukauden aikana. Siksi tässä onkin ollut hiljaista blogin puolella. Ymmärsin että energiani ei ollut lopussa, vaan se ei ollut valjastettu, ja että keskityin vain siihen miltä minusta tuntuu. Kun määrätietoisesti katkoin noita ratoja aivoistani ja ajatteluistani, vähitellen normaali hyvä olotila tuli pysyväksi ja pysyy mutta vaatii toki harjoittelua. Minulla o hyvä mieli, toki se vaatii harjoittelua, mutta ei enää yhtä paljoa kuin aiemmin. Mitä se harjoittelu on niin ääneen tai ajatuksissa puhumista. Viime aikoina olen keskittynyt paljon puhumaan myös ehkä siskontyttöä kiinnostavia tarinoita eli fantasiajuttuja ja niitä ajattelin nauhoittaa. Oleelista on keskittyä ja saada hyvänolon hormonit liikkeelle. Voi kuulostaa hassulta, mutta oikeesti, toimii! Oon niin monet onneniitkut itkenyt että huhhuijaa.

Kiitos ihan hirveästi kaikille sähköpostia lähettäneille, olen yrittänyt vastata parhaani mukaan. Toiveissa oli perustaa sellainen pieni maksuton tsemppiryhmä, mutta se ei nyt ajanpuutteen vuoksi onnistunu juuri tähän hätään. Suosittelen tätä ohjelmaa, jatkakaa ja olkaa kärsivällisiä, me ollaan samassa veneessä.

Toki siis kuuluu kaikkea tavallistakin, mille osaa antaa arvoa eli rakennukset on hajuttomia, töissä jaksaa käydä ja harrastaa sen jälkeen. Kaikkia materiaaleja voi käyttää niin uusina kuin vanhoina ja joka paikassa liikkua ja matkustaa. Kaikkia meikkejä ja tuotteita varomatta käyttää ja ostaa, kaikkea syödä ja kokeilla. Eli olla kuin sama vanha minä ja tavallinen ihminen. Siis kauhean moni muu saman kokenut herkistynyt ihminen ei voi sanoa samaa että "vau, eikö olekin upeaa?"

Ja siis kun kävin voimanoston SM kilpailuissa ja jännitti niin pirusti mutta sitten muistin että niin vaan ennenkin urheilin ja hyvinhän se meni. Niin hitto, sitähän on palattu ihan tekemäänkin juttuja eikä vaan kuukausi tolkulla jankattu askelia ja kierroksia ja tunteja! Että melkein voin luvata kellä mun paketti nyt on, tulee auttamaan sinuakin, ja toivottavasti näistä jakamistani teksteistä on ollut motivaatiota ja apua. Se täydellinen paluu terveyteen on mahdollista, se vaan ei ehkä käy ihan hetkessä.

I`ll be there.

Sulje se ovi

Mulla on jo kauan ollut mielessäni ajatus ovesta, joka johtaa pieneen komeroon. Kahva on tietenkin kullattu ja se narahtaa mukavasti kun painan sitä. Siellä on mun kaikki muistot ja tapahtumat hakeutuneena oikeille paikoilleen. Siellä on sievää ja siistiä ja hyllyt on päällystetty kauniilla koristepaperilla. Käyn siellä aina välillä insipiroitumassa, pukeudun mun prinsessamekkoihin ja tarvittaessa myös supersankari-asuihin, jos sillä tuulella satun olemaan. Voi kuinka joskus ikävöin sitä pientä, iloista Elisaa joka on itse aurinko. Mutta siellä hän on, eikä mun tarvitse kuin astua ovesta sisään ja uppoudun täysin haltioivaan olotilaan. Ammennan sieltä voimaa. Ja tämä on siis mun itse luoma kuvitelma. Miltä kuulostaa?

Mitä jos sunkin menneisyys ois kauniissa komerossa, jossa kaikki on järjestyksessä. Siellä on rakkaimmat muistot, kaikki ajanjaksot ja kuvat tuntemistasi ihmisistä. Sitä ei tarvitse konmarittaa vaan kaikki tavarat kulkeutuvat paikalleen kuin itsestään. Menneisyyden korjaaminen on asioiden näkemistä ja kokemista uudelleen. Se mikä on joskus sattunut, se voi tuntua myös joltain muulta, ehkä hyvältäkin. Oleellista on kuitenkin tulla myös komerosta pois ja sulkea ovi silloin huolellisesti.

Siksi, että emme voi elää liian vahvasti menneessä ja hukuttautua sen alle, jos haluamme kokea ja luoda jotain uutta. Mutta jo pelkästään kirjoittajana mulla on tuollainen ovi ja komero. Kirjoittaminen on isoimmillaan maailmojen luomista, joten ehkä vain lähimmäiset joskus ymmärtävät että kun siihen luomistilaan menee, kestää jonkun aikaa myös palata takaisin. Aluksi se oli aika tuskallista, tosin silloin olin yksin ja mulla ei ollut kuin aikaa ja pystyn lojumaan niissä ajatuksissa niin paljon kuin halusin.

Se ei kuitenkaan aina kannattanut.

Jokainen ajatuksemme, oli kuinka tiedostettu tai ei ohjaa johonkin toimintaan. Myös ajattelu on valintoja. Olen viime aikoina todella, pohjia myöten, tajunnut että se oli mun totuttu kaava, ja mä voin muuttaa sen. Kuitenkin, kun parhaillaan kirjoitan syvistä asioista kertovaa kirjaa, perustuen osittain omiin kokemuksiini, mä käytän tuota ovea ja komeroa paljon. Mutta mä tuun sieltä aina takaisin ja ennen sinne menoa ankkuroin itseni positiivisiin asioihin. Siellä on niin paljon myös iloa ja onnea ja tulee olemaankin. Niitä kun katson, voin todeta että kerta kaikkiaan elämä on upeaa.

Eilen ravintolassa katsoin kuinka poikaystäväni haarukka alkoi itsestään keikkua lautasella ylös alas. Lamppu syttyi taas, ja hihkaisin "Hei totahan elämä oikeesti pohjimmiltaan on!" Ja niinhän se on, hapuilemme välillä ilmaa käsillämme ja toisinaan koskemme myös pohjaa.

Myöhemmin eilen pohdin ääneen, ettei itsensä rakastaminen ja hyväksyminen voi olla elämän mittainen tie. Silloinhan sen saattaisi tajuta vasta kuolinvuoteella. Joissain asioissa me voidaan myös olla valmiita nopeammin kuin uskotaankaan.

Vammaisuus on lahja

Istuin viikonloppuna ratikkapysäkillä vanhan miehen viereen, ja kävimme seuraavan keskustelun:

Mies: Polio?
Minä: Ei kun cp-vamma
Mies: Mahtoi olla kova kolaus...
Minä: Ehei *naurua*

Nauroin, koska en kerta kaikkiaan koe enää cp-vammaisuuttani minään tragediana, vaan osana minua joka on ollut aina ja tulee olemaan. Joku sanoisi ehkä, että olen oppinut elämään oman vammaisuuteni kanssa. Kyllä näinkin voi sanoa, mutta ehkä ennemminkin:

Olen ymmärtänyt enemmän.

Ei siitä kuitenkaan ole kuin noin 13 vuotta, kun kepit, jäykät jalat, julkisilla paikoilla kävely ja katseiden saaminen ja ihmisten kysely oli tuskallista. Ja siis oikeasti oli, vaikka silloinkin olin iloinen ja naureskelin. Teini-ikäisenä olin suorastaan vammaisrasisti, koska ehkä vietettyäni lapsuuden tiiviisti cp-ympyröissä olin niin täynnä sitä. Ja halusin kokea jotain muuta, ennen kaikkea että minut nähdään muunakin kuin vain kepeillä kävelevänä Elisana.

Niin tapahtuikin! Mulla on aina ollut sekä vammaisia että vammattomia ystäviä ja olen käynyt ne tavalliset koulut, vaikka ylä-asteella hetken mietinkin että olisiko erityiskoulussa kiusaamista vähemmän. Ympyrä tavallaan sulkeutui, kun muutama vuosi sitten meninkin töihin erityiskouluun vertaistukiohjaajaksi. Siellä silmät jotenkin aukeni, monella tavalla. Nyt kun itse olen vanhempi ja nämä nuoret ja lapset myös, näen heissä edelleen hirveästi potentiaalia vaikka mihin. Mulla ei ole paikkaa mihin en voi mennä, tai ainakin aina kokeilen että onnistuuko, yleensä vähän könyämällä viimeistään kyllä ;)

Oikeastaan vasta perusterveyden järkkymisen kautta ymmärsin, että vammaisuus onkin lahja, eikä surullisten ajatusten hautomo. Tästä on jo aikaa, muta kun pystyin taas menemään suihkuun itse, valmistamaan omat ateriat, kävelemään pitkiä aikoja, urheilemaan, menemään töihin... Koin että oon muuten aika pysäyttämätön mimmi! Ahaa, tätä se siis on että ymmärtää enemmän.

Ei se mitään ulkoisesti ole muuttanut, yhä katsotaan ja kysellään koska vammani näkyy ulospäin. Mutta tänä päivänä on helppo vastata kysyjälle ja sitten taas lähteä pois tilanteesta ja jatkaa sitä tavallista Elisan elämää. Ja siis näitä kyselyitä tulee aika usein ehkä siitäkin syystä, että olen itse avoinna tuolla kulkiessani. Mutta tahtoisin tuoda rohkaisua heille, jotka eivät vielä ole sinut vammaisuutensa kanssa. Sen aika tulee kyllä vielä. Ja mun mielestä on hienoa katsoa maailmaa vähän eri näkökulmasta, on paljon jännittävämpää elää moniuloitteisesti ja tavallaan nähdä enemmän.

Onko vammaisuus sun mielestä lahja? 

Entä onko sulla ollut vaikeuksia hyväksyä jonkun muun tai oma vammaisuus?

Kuvien lähde on Pinterest.

Flunssa - vihollisesta ihan kivaksi kaveriksi

Tämän viikon keskiviikkona tunsin itseni yllättäen kipeäksi. Oli kauan odotettu vapaapäivä ja olin juuri taas fiilistellyt vanhoja tavaroita ja valokuvia, siis ihan uskomatonta että voin penkoa mun vanhoja kellarissa maanneita tavaroita ilman mitään ongelmaa! Entiselle sisäilmasairaalle tää tuntuu vieläkin vaan niiiiiin hiton hyvälle haha :D

Minä kun pengon mun tavaroita <3 Kuva:google

No mutta, tunsin siis perinteisiä flunssan alkuoireita tuona iltana. Vähän siinä meinasi taas tulla aiempaa tapaani reagoida asiaan joka ois mennyt jotenkin näin:

"Omg omg omg, mun kurkussa tuntuu jotenkin oudolle. Oonkohan mä tulossa kipeeksi? Ei nyt! En halua! Mulla on niin paljon kaikkea mitä mun pitää tehdä, miksi se tulee just nyt?!? Nyt jostain hitokseen c-vitamiinia, missä mun kaikki aseet on?!!? *paniikin omaista tavaroiden kaivelua* Missä mun villasukat on, auttaisko jos joisin teetä? Hei, mitä mä tekisin, tajuuks kukaan kuinka vakava asia tää on?"

Nyt tää kyllä naurattaa, koska tiedän jo vanhasta tottumuksesta että se c-vitamiini ei muuten hitokseen auta. Yleensä. Josta päästään siihen mitä tein erilailla tällä kerralla? No olin ihan sairaan onnellinen, että edellinen flunssa oli oikeasti 6 kuukautta sitten. Näin siksi, että siitä ei ole kauaa kun tämä väli oli vain kuusi viikkoa. Seuraavaksi mietin, että mähän voisin toivottaa tän flunssan ihan tervetulleeksi ja ottaa tän ajan lepona. Tein näin ja järjestin itselleni pari lepopäivää, vaikka se vaati muutaman puhelun töihin ja mietin hetken, että toivottavasti pärjäävät. Mut kyllähän ne. Ja ehkä kaikkein järisyttävintä oli tajuta että, mulla ei ensimmäistä kertaa ole yhtään huono omatunto!

Ehkä tähän vaikutti myös se, että työskentelen sairaalan vuodeosastolla ja linjaus on että töihin ei tulla kipeänä. No tässähän on sitten monenlaisia tulkintoja siitä, että mikä on riittävän kipeä. Itseni kohdalla, koska flunssatkin yleensä kestää 1-2 viikkoa oon nykyään ajatellut että lepään heti alkuun niin paranen nopeammin. Tällä kertaa mulla oli tuuria siinä mielessä, että olin juuri jäämässä kolmen päivän vapaalle kun flunssa saapui. Tiedän että niin moni mun kavereista tunnistaa itsensä tästä panikoivasta tekstistä, että oli ihan pakko tuoda esille. Nyt voin jo ihan ok, mutta vielä pitää levätä.

Mietin, onko pelottavinta kuitenkin ehkä vain pysähtyä? Olla täyttämättä hetken niitä velvoitteita ja vaan olla? Meinaan tiedän että moni meistä kiskoo töitä pienessä nuhassa buranan voimalla sen kolme viikkoakin. Onko se sen arvoista oikeasti? Kun pysähtyminen hetkeksi antaa meille niin paljon voimia jatkaa taas. Mutta onko se just niiden omien demonien herättelyä? Voi ollakin. Mutta niitä mörköjä voi myös silittää ja kehua. Ne on loppujen lopuksi aika tosi söpöjä. Ainakin mun omat on :D

Ja yksi, mitä olen nyt tehnyt kun pää on ollut ihan täynnä räkää ja ois tehnyt mieli märistä, oon kuvitellut itteni tällaiseksi pieneksi otukseksi ja nauranut päälle:

Heti parempi, eikös?

Kun sun ei ajatella tekevän lapsia

Vaikka olen nykyään todella feng shui, rauhaa säteilevä ja tasapainoinen nainen, on joitakin asioita joita pohdin aina välillä. Usein ne liittyvät vammaisuuteen liitettyihin ennakkoluuloihin, yleistyneisiin käsityksiin millaista vammaisena elo on tai ei ole. Yksi iso tällainen liittyy perheen perustamiseen. Olen itse päässyt aika vähällä, siihen nähden millaisista kohtaamisista olen kuullut. Minulla on ollut todella hyvää suhtautumista liittyen raskauden ehkäisyyn, ainoastaan olen välillä ihmetellyt kuinka ehkäisyni on järjestynyt lähes ilmaiseksi ja tosi nopeasti. Lääkärit ja hoitajat eivät kuitenkaan ajattele minun jäävän lapsetta - niin ajattelevat lähinnä muissa yhteydessä kohtaamani ihmiset. Miksi, sitä en tiedä. Näitä kertoja on kyllä vähän, mutta kuitenkin.


Äitipuoleus muutti ajatuksiani äitiydestä

Lähes kaksi vuotta sitten irrottauduin muodotamastani uusperheestä oman hyvinvointini takia. Olin antanut ei-biologiselle lapselleni kaiken, todella paljon. Minun kotonani itkettiin ja huudettiin, lähinnä pienen ihmisen suusta. Luulin sen olevan normaalia, paitsi ettei se ollut. Sen ymmärsin vasta jälkeen päin kun tapasin taas ystävieni lapsia, joilla tunteidensäätely oli normaalia. Se tyytymättömyys ei johtunutkaan minusta, säästä, olosuhteista vaan ihan jostain muusta. Istuin jopa perheneuvolassa kuulemassa, kuinka meidän muuttunut tilanne on lapsen käytöksen taustalla. Olimme siis vaihtaneet paikkakuntaa ja opiskelimme molemmat. Tein ja teimme kaikkemme pojan vuoksi. Minä opiskelin ja kävin töissä ja kärsin haasteista, jotka tänä päivänä ovat jo lähes takana.

Halusin jopa lisää lapsia, mutta samalla en ollut valmis. Ja en kyllä ole vieläkään kahden itsekseen vietetyn vuoden jälkeen. Lapsiperhe-elämän sitovuus yllätti minut, vaikka tiesin parin vuoden kokemuksella millaista se on. Kaavamaisia päiviä, likapyykkiä, kauppareissuja ja ruokaa. Loputtomasti autoleikkejä ja ulkoilua silloinkin kun sää on loskainen. Sääntöjä, huolenpitoa ja maailman ihmettelyä. Hölmöilyä ja hassuttelua. Ylpeyttä ja iloa, kun lapsi vihdoin oppii pitkään harjoittelemansa taidon. Sitä, että illalla nukkumaan mennessä on nopeammin unessa kuin lapsi ja huokaisee syvään.

Kommentit ja katseet voi satuttaa

Miksi sitten muiden sanat ja olettamukset jäävät mieleeni roikkumaan? Olettamus etten tekisi lapsia, koska olen vammainen ja tarvitsisin apua lapsen hoidossa on näistä ehkä isoin. Tai etten pystyisi tarjoamaan lapselleni samoja asioita kuin muut voivat. Tiedän ettei suurin osa ajattele näin, mutta riittää että joku heittää sellaisen ilmaan. Tämän voi parhaiten ehkä kuvitella niin, että muilta kysytään milloin meinaatte tehdä niitä lapsia, mutta sinulta ei. Minä rakastan lapsia ja nautin ihan hirveästi esimerkiksi tätinä olosta ja muiden lasten kasvamisen seuraamisesta. Mulla on hyviä, lämpöisiä muistoja poikapuoleni kanssa vietetystä ajasta, eivät muistot ole vain sitä väsymystä ja kiukkua. Mutta muistan silloinkin, kuinka jo pelkästään ihmisten kummeksuva katse satutti kun oltiin jossain. Sanon usein, että saa tuijottaa ja etten välitä tai huomaa sitä. Äitiyden kohdalla oli kuitenkin toisin, koin olevani suorastaan suurennuslasin alla. Mehän emme liikkuneet pojan kanssa ikinä kaksin hänen vauhdikkuutensa takia. ja se, että minulla oli avustaja mukana aiheutti välillä hassuja katseita.

Mitä voisimme muuttaa?

Mielestäni ajatus siitä, että kaikki on kaikille mahdollista, myös vammaisille, on hyvä lähtökohta. Vanhemmuus on herkkä asia kelle vain, mutta tässä kohderyhmässä ehkä vielä tavallista enemmän. Rohkenen väittää että osaamme myös ehkä nauttia myös pikkuisen enemmän vanhemman roolista! Olen aina tosi onnellinen kun saan ottaa siskontytön syliin ja hoitaa häntä, se on minulle kunnia-asia. Olen kiitollinen, että siskoni tietää ja huomaa sen ja tukee rooliani tätinä. Ehkä juurikin se, että annetaan hieman vastuuta lapsesta rohkaisevaan tyyliin on parasta lääkettä. Olen ihan yhtä epävarma vauvojen kanssa kuin kuka tahansa muukin, mutta olen jo nopeasti huomannut sen, kuinka käsittelystä tulee nopeasti luonnollista. Lisäksi haluaisin puhua ja viettää enemmän aikaa lapsia omaavien ystävieni kanssa :)

Kaikki tulee aikanaan

Olen tämän hetkiseen tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen ja lasten roolia elämässäni toteuttaa kolme ihanaa kissaani. Koen että vietän nyt elämäni parasta aikaa, kun olen hyvässä työputkessa ja mulla riittää aikaa ja halua kaikkiin itselleni tärkeisiin asioihin. Toivon, että näiden normaalien toiveiden ja haaveiden nähtäisiin kuuluvan myös minulle kuin kaikille ystävilleni. En ole asettanut mitään aikarajoja, joskus niitä oli mutta vastaan tulleet asiat muuttivat käsitystäni koko elämästä. Me emme ole koskaan täysin valmiita, eikä täysin oikeaa hetkeä ole. Tärkein mitä meillä on, on juuri ja vain tämä hetki.

Kuvissa on muistojani.

Puhu muru, kauniisti sulle

Huikeaa! Edellisellä tekstillä oli blogini melkein kolmen vuoden historiassa eniten lukukertoja, ja olen hyvin kiitollinen siitä! Blogissa tulee olemaan paljon muitakin aiheita lähiaikoina kuin ajattelutavan muuttumiseen liittyviä, kuten esimerkiksi mitä nyt ajattelen vammaisuudesta tai kuinka ensimmäisen kirjani kirjoittaminen etenee. Kuitenkin haluan nyt syventyä hieman aiheeseen, joka on tärkeä meille kaikille joka päivä, ja se on: kuinka puhumme itsellemme.

Ennen DNRS:ää tunnistin itsessäni puolia, jotka vaikuttivat siihen miten ajattelen itsestäni. Kun systemaattisesti aloin kehua, välittää, rakastaa ja uskoa itseeni, huomasin nopeasti suuren muutoksen. Muistan kuinka ensin arasti sanoin "Onneksi olkoon Elisa, minä rakastan sinua ja olen hyvin ylpeä sinusta.", sitten kuulostelin miltä se tuntui, todella oudolta. Viimeksi olin tehnyt tällaista varmaan peilin edessä 10 vuotta aikaisemmin tsempatessani juuri ennen ylioppilaskirjoituksia. Päätin että sanon näin ääneen ja mielessä niin kauan tällaisia asioita että se tulee luonnostaan. Tänään kun sanon nuo sanat, niitä saattelee leveä hymy. Olen oikeasti oppinut rakastamaan itseäni ja löytänyt lempeän puoleni. Täydellisyyteen pyrkiminen, itsensä nuhtelu tai tuomitsevuus, ne kuuluivat ennen ajatteluuni, mutta nyt ne ovat taakse jäänyttä elämää.

Kuva: facebookin Kissaihmiset-ryhmästä

Kun vahvistamme itsessämme rakkauden ja välittämisen tunnetta niin myös turvallisuuden tunteemme kasvaa. Tarvitsin sitä ja myös jatkuvuuden ja rauhan tunnetta. Siksi minun on tänäänkin niin helppo hymyillä ja siksi minä "loistan", niin kuin moni on sanonut. Ihan hirveän iso kiitos näistä sanoista! <3 Olen jo aikaisemmin sanonut että on todella tärkeää, että tarkkailemme kuinka ajattelemme itsestämme, muista ja elämästä koska ajatukset muokkaavat sekä alitajuntaamme että ulos tulevaa sanoitusta. Sillä, että ajattelemme olevamme terveitä, vahvoja, ihania ja tasapainoisia on myös neurobiologinen tausta - jokainen ajatuksemme laukaisee neuronien kytkennän ja ruokkimalla positiivisia ajatuksia luomme myös uusia positiivisia kytkentöjä aivoihimme


Anteeksianto itselle ja muille vapauttaa


Kun DNRS-tiimi julkaisi tarinani viime viikolla, koin niin suurta riemua että itkin ja huusin ilosta. Tuntui niin hyvältä tulla "ulos kaapista" myös kansainvälisesti ja olla inspiraationa muille. Kuitenkin kaiken takana on ollut täydellinen anteeksi antaminen. Se ei rajoittunut pelkästään muihin ihmisiin vaan myös minuun itseeni. Aloin huomata, kuinka nyt ymmärrän omaa aiempaa toimintaani niin paljon paremmin. Olin vuosikausia jumissa, "stuck", niin kuin sanomme. Siitä aiheutui itselleni taakkaa, josta lopulta päästin irti. Se tuli oikeastaan juuri rakastavien sanojen kautta. Nimesin myös ääneen tapahtumia ja ihmisiä ja yksitellen, jotka annan anteeksi. Tämä oli ehkä vaativin prosessi ja välillä sitä täytyy toistaa vieläkin. On myös tärkeää ymmärtää että jokin vanha asia tai tietty ihminen voi olla poppi. Kun popin pysäyttää systemaattisesti, huomaa pikku hiljaa että "ai, se olikin vain ajatus ja päästin siitä irti".

Huomaan nyt vapautuneeni niin monista ajatuksista ja uskomuksista, että minne vain menen niin teen sen hymyillen. Pystyn maadoittumaan rauhaan ja iloon helposti, ja mielessäni on paljon iloisia asioita. Näin ei ole toki aina ollut, ja hyvä niin koska henkinen kasvu vaatii  usein polveilevan matkan.

Lähde: google

Voimalauseita ja rakkautta

Suosittelen käyttämään voimalauseita, eli affirmaatioita joka päivä. Ne vahvistavat meitä niin luettuina kuin ääneen lausuttuinakin. Affirmaatioiden äiti, Louise Hay, Hayhousen perustaja, eli upean elämän, ja päätyi teologisten opintojen kautta eräänlaiseksi hengelliseksi opettajaksi. Hän kirjoitti elämänsä aikana kirjoja, julkaisi dvd:itä ja kalentereja. Näillä kaikilla on voimakas positiivinen sanoma: löydämme ilon, onnen ja rauhan itsestämme.

c Louise Hay

Louisen affirmaatiot ovat englanninkielisiä, mutta omat voimalauseeni sanon suomeksi. Tässä esimerkkejä:

"Olen terve, vapaa, energinen."

"Minulla on aina aikaa ja rahaa ja kykyä tehdä mitä haluan."

"Rakastan itseäni ja muita täysin ehdoitta."

"Annan kaiken kaikille anteeksi, hymyillen."

"Olen aina turvassa."

Tee omat voimalauseesi, ja kirjoita niitä säännöllisesti ylös. Tarkkaile ajatuksiasi uteliaasti ja muuta niitä jos on tarve. Aloita päiväsi hymyillen ja sanoen: "Minä rakastan sinua!" Tankkaa positiivisia juttuja: söpöjä ja hauskoja kuvia ja videoita ja kaikenlaisia hyvän mielen juttuja. Mene onnellisiin muistoihin. Tee unelmistasi aarrekartta ja lisää jokaiseen kuvaan itsesi. Pohdi mitä kaikkea olet jo tehnyt ja mitä mahtavaa vielä koet - jokin huikea juttu on jo aivan nurkan takana odottamassa!

Iloa päiviisi, toivottelen :)

3 kuukautta DNRS-ohjelmaa - huikeat tulokset

Hei vaan! Käyn DNRS-polullani jo kohti neljättä kuukautta ja tällä viikolla onkin vietetty juhlaa yhteisössämme, koska menetelmä on ollut esillä useissa tiedotusvälineissä. Olemme saaneet lukea täysin ympäristöherkkyyksistä parantuneiden äidin ja tyttären haastattelun Helsingin Sanomissa, pohdintaa Hesarin Tiede-osiossa, katsoa Maria Nordinin vierailun Huomenta Suomessa  ja lukea kattavan blogipostauksen 6 kuukauden treenailun tuloksista. Nämä DNRS-ystäväni ovat parantuneet ja minä myös nopeaa tahtia. Olen yksi niistä kymmenistä ihmisistä, jotka ovat palanneet menetelmän aloituksen jälkeen töihin. 

Aiemmin minulla oli lukuisia ympäristöön liittyviä herkkyyksiä, jotka kaikki yksitellen poistuivat. Muistan kuinka aiemmin tulin kipeäksi tai huonovointiseksi ihan normaaleissa paikoissa ja toimissa, mutta treenaamisen myötä tunnen oloni hyväksi joka paikassa. Tätä on täytynyt mennä ihan todistamaan minulle aiemmin hankaliin paikkoihin, koska se on tuntunut niin uskomattomalta. Kerta toisensa jälkeen olen todennut että kyllä, se on totta.

Olen tosiaan palannut viime kuussa työelämään ja se tuntuu todella hyvältä. Teen täyttä päivää ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös vuorotyötä. Työ on minulle nyt lahja ja olen onnellinen saadessani tehdä minulle tärkeää työtä, jolla on suuri merkitys. Vielä vuosi sitten olin pitkälti vuodepotilas ja käytännössä menettänyt suurilta osin toivoni. Elämäni pyöri samaa ympyrää. Lääkärissä käyminen oli minulle yhtä tavallista kuin aamupalan syöminen, ja olin pitkäaikaisesti, kroonisesti sairas. Kuitenkin tiesin että jossakin vaiheessa se minun hetki tulee, ja se todellakin tuli ja isosti. En ollut aiemmin valmis DNRS:n kaltaiseen muutokseen ja itseasiassa aivan alussa nauroinkin ja sanoin "Ei mun juttu!"

Kuitenkin uteliaisuus sai minut kokeilemaan ja näiden viikkojen ja kuukausien aikana sen lisäksi että olen ymmärtänyt miten aivot toimivat ja kuinka ajatukset luovat todellisuuksia ja tuntemuksia meidän kehoomme, olen kasvanut henkisellä tasolla aivan ihmeellisellä tavalla. Minussa, kehossani ja elämässäni on tapahtunut isoja, hienoja asioita ja nautin niistä todella paljon. Aluksi nimettyjä haasteita ei enää suurinta osaa ole ollenkaan ja olen tällä hetkellä terveyden ja hyvänolon lähteillä. Käytännössä kiedon itseni iloisiin ja onnellisiin muistoihin, joista saan voimaa maadoittua hyvään oloon myös tässä hetkessä. Nyt kun uutiskynnys on ylittynyt, on menetelmä kohdannut myös epäluuloa, ei hätää, sekin kuuluu prosessiin!

Elän nyt täysin normaalia elämää, päinvastaista kuin esimerkiksi vielä vuosi sitten. Käyn töissä, opiskelen gerontologiaa, liikun ja harrastan, kirjoitan kirjaa. Olen vegaani, eli syön vain kasvisperäistä ruokaa ja sekin on minulle luonnollinen valinta. Terveydenhuollon suurkulutus vaihtui treeniin, joka toi minulle tasapainoa, rauhaa ja täyttymystä. Kaikki ympäristöön liittyneet reaktiot ovat poissa. Olen vapaa, ja elän aktiivista elämää, koska osaan ja uskallan pysähtyä.

Muuttuneet asiat:

- ympäristöön liittyneet herkkyydet ovat poissa

- hajuaistini on palannut normaaliksi

- kemikaaliyliherkkyys on poistunut

- kehoni on vahva ja terve

- immuniteetti on hyvä

- paremmat, sikeät yöunet

- energiatasojen paluu normaaliksi

- murehtimisen loppuminen

- rauhallinen mieli, iloinen mieliala

- masennuksen poistuminen

- yleinen tyytyväisyys elämään

- rankan liikunnan aloittaminen uudestaan

- paluu työelämään uuteen työhön ja vuorotyö

- luovuuteni on vahvistunut

- vegaaniruokavalio

- nauran todella paljon, joka päivä

- nautin ja luotan elämään uudella tavalla

- henkinen kehitys on tullut tärkeäksi

- käsitys vammaisuudestani on muuttunut todella positiiviseksi

Tänään olen iloinen ja onnellinen valinnastani ja odotan innolla 6 kuukauden bootcampini täyttymistä. Koska matka on vaihteleva, ei lineaarinen niin veikkaan että harjoittelu jatkuu vielä sen ylikin. Se ei haittaa, koska treenaus mahdollistaa minulle täyden, kauniin ja iloisen elämän. Olen taas se sama Elisa kuin olin 10 vuotta sitten perusterveenä. Näen tulevaisuuteni mahtavana ja ymmärrän nyt että jokaisella ajatuksellamme on suuri vaikutus. Siksi visioin voimaannuttavia asioita ja mietin mitä kaikkea teen kun olen täysin terve. Yksi keskeinen asia, joka tuo minulle energiaa on että ajattelen että jotain tosi mahtavaa on juuri tapahtumassa. Siinä kutkuttelevassa fiiliksessä on hyvä viipyä monta kertaa päivässä.

Koen nyt olevani taas iloinen, avoin ja rohkea oma itseni. Tiedän että toipumisellani tähän pisteeseen on ollut monia tekijöitä. Olen ollut uudessa, erittäin onnellisessa parisuhteessa lähes vuoden ja tänä aikana moni niistä uskomuksista ja ajatuksista on korjaantunut, joita ennen kannoin mukana. Osa teistä lukijoista ehkä muistaa, kuinka koin paljon surua miessuhteissani ja mietin kelpaanko. Kelpaan, todellakin. Kaikki on lähtenyt sisältäpäin ja ulkoiset tai keholliset asiat ovat sitä myötä myös muuttuneet. Aiempien tilanteiden johdosta sain esimerkiksi henkistä tukea monta vuotta, mutta nyt voidessani niin hyvin on tullut aika irroittautua siitäkin. Olen todella ylpeä itsestäni ja onnellinen. Ihan koko sydämestäni tunnen kuinka hymyni on täysin aitoa. Olen muuttunut ihmisenä, ja se matka jatkuu vielä. Olen lähentynyt perheeni ja ystävieni kanssa uudella tavalla. Olinkin tasainen, tyytyväinen ihminen enkä räiskyvä tuuliviiri. Koen olevani vapaa, niin oireista kuin ajatuksistakin. Olen myös antanut anteeksi täydellisesti vanhat asiat sekä itselleni että muille. Näen nyt uudella tavalla, ja se on kaunista.

Jos vielä mietit voisiko DNRS:menetelmä auttaa sinua, olen ottanut tiivistelmää Marian blogista

Miten pääsen alkuun?

• DVD-kurssin voi tilata tästä
• edullisin setti on kokonaan suomennettu
• settiin kuuluu suomenkielinen harjoituskirja ja 8 DVD:tä
• edullisin setti lähetetään Suomesta, siihen ei tule päälle veroja tai tullimaksuja
• kurssin voi käydä myös paikan päällä, kursseja järjestetään ympäri maailman
• kun DVD:t on katsottu ja DNRS-periaatteet on omaksuttu suosittelen liittymään DNRS Finland-ryhmään Facebookissa (kannattaa laittaa viestiä minulle, niin voin lisätä ryhmään)
• Facebook-ryhmässä jaamme treenivinkkejä, saamme treenikavereita ja järjestämme DNRS-tapaamisia

Kenelle?

DNRS sopii monien sairauksien ja terveyden häiriöiden hoitoon:

• lisämunuaisten uupumus
• allergiat (siitepöly, eläinallergiat, ruoka-aineallergiat)
• ahdistus
• masennus
• astma
• keskushermoston yliherkkyys
• liikeyliherkkyys
• raskauspahoinvointi
• krooninen väsymysoireyhtymä
• krooninen kipu
• aivosumu
• sähköyliherkkyys
• fibromyalgia
• ruoka-aineyliherkkyydet
• krooniset päänsäryt
• unettomuus
• ärtyvän suolen oireyhtymä
• vuotavan suolen syndrooma
• lymen tauti, borrelioosi
• homeyliherkkyys / homesairaus
• monikemikaaliyliherkkyys
• paniikkikohtaukset
• post traumaattinen stressioireyhtymä
• iho-oireet (ekseema, ihottumat)
• krooninen hiivatulehdus
• valoyliherkkyys
• synnytyspelko